Hakukaista on mennyt nurin ja joudun kirjoittamaan päivän blogiani miniläppärillä ja nettitikun hitaalla yhteydellä. Tämä kone oli minulla Helsingissä Juha Miedon avustajana toimiessani. Sieltä tulee mieleen useita hyviä muistoja. Kun selaan kiintolevyä, niin löydän kuvia Eduskunnasta ja Helsingin kaduilta. Silti eniten miellyttävät lapsuudenkodin puutarhasta otetut kuvat; ja ne tuovat mieleen vielä onnellisempia muistoja.
Kuvan keinu on lähellä paikka jossa lapsuudessa meidän Nalle-koiramme vietti aikaansa silloin kun ei ollut muiden koirien kanssa kiertämässä kylää. Se oli sitä kylän koirienkin onnellista aikaa. Nykyään Nalle on koirien taivaassa.
Tällä paikalla oli puuvaja, jonka katolta tipuin aikoinaan pää edellä niin että pää meni pystyssä olleen betonisen rumpuputken sisälle. Kipeää otti mutta ainakaan mitään fyysisiä vammoja ei jäänyt.
Ja tässä minusta ja pikkuveljistä otettiin lätkä-, pulkka- ja polkuautokuvia. Puutarha on hienossa kunnossa niinkuin äitikin.
Kiukkua, pelkoa ja huolta joka päivä
Vaikka elämä Suomessa on meidän sukupolvemme ajan ollut onnellisempaa kuin kenties missään muualla maailmassa, olemme saaneet tämän ajan elää rauhan maassa, jossa perusasiat ovat muita paremmassa kunnossa, niin silti aina löytyy huolen tai jopa kiukun aiheita. Minä en niinkään niitä aiheita etsi, mutta joskus tuntuu että tämä meidän oma rakas kansamme on unohtanut millaisessa maassa me asumme.
Tätä elämän kaksijakoisuutta onnellisten ja murheellisten asioiden rajalla kuvaa mielestäni aika hyvin Mariskan laulu, jonka haluan jo ensimmäisen kuvankin perusteella tässä soittaa. Laulun nimi on yksinkertaisesti keinu.
Koska me oppisimme olemaan onnellisia suomalaisia.
